Tienaukaisijat

PUHEENJOHTAJAN MIETTEITÄ

TURVAA JUMALAAN KAIKILLA SINUN TEILLÄSI

© eija granfeltJoka korkeimman suojassa istuu ja kaikkivaltiaan varjossa yöpyy, se sanoo Herralle: “Sinä olet minun turvani ja linnani, minun Jumalani, johon minä luotan.” (Ps. 91:1-2)

Psalmistan jakeet ovat oiva muistutus meille kiireisille ihmisille tänään. Usein huolet ja levottomuus karkoittavat yön unet. Kiire ja lukemattomat tehtävät painavat päälle. Stressitaso nousee ja sisäinen riittämättömyys ja levottomuus luikertelevat sisimpään, karkoittaen sieltä rauhan ja turvallisuuden tunteen hiljaa pois.

Pslmin laulaja ylistää lepoa Jumalan sylissä. Eikö istuminen kuvaakkin sitä, että luotan koko elämäni painolla siihen mihin olen istunut ja missä istun? Psalmin laulaja on asettunut korkeimman suojaan, ei vain päivän hetkelliseksi piipahdukseksi Jumalan viitan suojaan, vaan hän ylistää Jumalaa, joka varjoaa hänet kaikessa ja kaikkialla. Hän kiittää Jumalan suojasta myös yön hetkinä. Silloinkin, kun pimeyden varjot ahdistavat, on hänen sisimmässään syvä luottamus taivaallisesta suojaverkostosta. Tällaiseen viittansa suojaan Jumala kutsuu meitä jokaista tässä ahdistavassa ja pelkoja täynnä olevassa maailmassa.

Hyvän muistutuksen sain tästä suurenmoisesta Jumalallisesta huolenpidosta, kaikista elämään kuuluvista – arjenkin – asioista. Olin kokousmatkalla Satakunnassa ja samalla poikkesin Kankaanpäähän katsomaan Pohjoistalon sisaruksia Marttaa ja Miljaa. Martta oli jo ylittämässä 90 vuoden rajapyykkiä ja Milja oli muutamaa vuotta nuorempi. Tuossa kodissa oli aina iloinen ja lämmin vastaanotto. Siellä rukoiltiin paljon ja Jumalan valtakunnan työ oli sisaruksille erittäin rakas ja kaiken ytimessä oleva asia. Heidän kodissaan oli kerran viikossa seurakunnan rukousilta. Tuolit asetettiin paikoilleen ja olohuone järjestettiin kokouspaikaksi. Se vaati heiltä jo paljon, sillä kokoustila siivottiin ja illan päätteeksi oli vielä iltakahvit tarjolla.

Oli syksyn aika ja heille tuli aikamoinen ongelma. Nimittäin jo monen yön aikana, keskiyön paikkeilla, alkoi makuuhuoneitten katosta kuulua ilkeä rouskunta ja ihan sellainen raapiva ääni. Ei auttanut harjanvarrella kolistelu, että se metakka olisi loppunut. Uni ei tullut enää silmään ja monen yön valvomisen jälkeen molemmat olivat lopen väsyneitä. Talomiehellekin asiasta haastettiin ja vastaus oli, ettei asialle voisi mitään tehdä, koska siellä välikaton ja katon välissä oli niin pieni tila, ettei sinne päässyt katsomaan. Martta tuumasi siskolleen, että nyt varmaan täytyy rukousillat lopettaa, kun ei jakseta siivota ja järjestellä paikkoja. Onkohan tämä merkki Jumalalta, ettei enää ole meidän tarvis huolehtia rukousillasta. Kun tuo ajatus tuli esiin niin kumpikin havahtui siihen, ettei yön herätysjuttua oltu viety rukouksissa Herralle.

Kun kuuntelin noita rakkaita sisaruksia, niin tiesin, että jälleen kerran saisin kuulla Jumalan tarttumisesta asioihin. Martta jatkoi kertomista: “Heti silloin iltapäivällä polvistuimme makuhuoneen tuolin äärelle ja vuodatimme elämän murheemme suurelle Jumalalle. Siinä rukoillessamme Milja alkoi kiittää suureen ääneen ja ylistää kielillä puhuen ja hetken päästä huoneen täytti vain sana, aamen, aamen. Ei vallat eikä voimat eikä mitkään skorppioonit voi estää, Jumala hoitaa tämän asian omalla tavallaan”.

Jännityksellä odotettiin seuraavan yön puolihetkeä. Ja kas kummaa, tuntu, että rouskunta ja jyrsintä kuului vain entistä kovemmin. Martta sanoi: “Nyt meidän täytyy uskoa ja luottaa Jumalaan, tämä on uskon koetus. Joutuihan Danielkin odottamaan Jumalan vastausta vaikka sai ilmoituksen, että asia tullaan hoitamaan.

Martta katsoi minuun. “Ajattele!” hän ihan huudahti ja kertoi mitä seuraavana aamupäivänä oli tapahtunut. “Yritin saada siinä aamusella vähän levättyä, kun makuuhuoneeni ikkunalaudalta alkoi kuulua pellin kolinaa. Talomiehen vanha kissa istui siinä ja löi tassullaan ikkunaani. Kun nousin katsomaan tuota kummajaista – eihän se koskaan ennen ollut siihen tullut – niin silloin se loikkasi alas ja lähti meidän ovea kohti. Kun avasin ulko-oven, niin siinä oven edessä rapulla makasi iso rotta kuolleena. Kissa istui kuin sankari siinä rotan vieressä ja minusta tuntui, että se halusi sanoa, että tehtävä suoritettu. Tilanne oli Jumalan hallinassa.”

Kun sinä päivänä polvistuimme yhteiseen rukoushetkeen, niin siinä polvillaan ollen, Martta luki meille Jumalan sanasta (Mat. 6:27 ja 33-34): “Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin teille annetaan lisäksi myös kaikki tämä. Älkää siis kantako huolta huomisesta, sillä huominen päivä pitää huolen itsestään. Kullekin päivälle riittää oma vaivansa.

Niin, rakkaat ystävät, kuinka usein löydämme itsemme ensin etsimästä kaikkea muuta ja muita ratkaisuja eri tilanteisiin? Kuinka harvoin ensinnä muistamme, että joka Korkeimman suojassa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa yöpyy, se sanoo Herralle: “Sinä olet minun turvani ja linnani“?

Kun tuosta hetkestä lähdin ajelemaan illan kokousta kohden, tiesin olleeni Kaikkivaltiaan puhuttelussa. Ehkä jonkun elämän katossa raastaa joku vaikea asia tänään. Olet aivan uuvuksiin asti suunnitellut ja ponnistellut omien inhimillisten mahdollisuuksiesi keskellä. Onkohan niin, että hiljaa Pyhä Henki vain kuiskaa sinulle: “Levähdä vähän ja luovuta asiasi Kaikkivaltiaan käsiin. Vielä sinä saat kiittää Häntä, Hänen kasvojensa avusta“.

Huhtikuussa 2020
Helena Penttilä