Tänään, ensimmäinen päivä helmikuuta, sain olla pidetyn ja rakastetun evankelista Sanni Virneksen siunaushetkessä. Katsellessani Sannin arkkua siinä kappelin katafalkilla, voi miten monet muistot nousivat ajatuksiini.
Pappi sanoi siunauspuheessaan jotenkin näin: “Meidän jokaisen on vaikea ajatella Sannia tässä edessämme olevassa arkussa, koska muistot tuovat hänet elävänä mieleemme. Meillä jokaisella on omat muistomme, jotka nousevat erilaisista tilanteista, jotka liittyvät hänen elämäänsä. Oma näkökulmansa kullakin.”
Mietin siinä, minkälaisesta näkökulmasta katselen Sannin elämää, ja minkälaisia muistoja se tuo mieleeni. Minun näkökulmani on työtoverin ja ystävän piirtämät elävien muistojen jäljet. Ensinnäkin, rakkaus Jeesukseen oli helppo kokea hänen vierellään. Sanni oli vahva rukoilija, joka usein rohkaisi ja oli usein profetallisen sanoman välittäjänä. Hän oli lämmin ja aidosti lähelle tuleva ihminen, jolla oli myötäelämisen herkkä armoitus. Hän oli vahva julistaja, joka rukouksella ja Sanan tutkimisella taisteli sanomansa auki.
Kappelin hiljaisuudessa mieleni avautui sille kuuntelulle, jossa katselin Sannia kun hän julisti. Saatoin kuulla Sannin äänen ja samalla katsella, kun Pyhä Henki laskeutui Sannin saarnatessa. Sannin koko arvokas olemus reagoi siihen ja tuli elämää täyteen, kädet tulivat sanojen jatkeeksi. Kädet, jotka kuin voimaa ottaen sisältä käsin ojentuivat kuulijaa kohden, kutsuvaan asentoon, kuin vetääkseen kuulijat Jumalan syliin. Hänen ääneensä tuli kuin uusi viritys ja sana alkoi elää. Kuulijana sai kokea elävien sanojen laskeutuvan sydämelle asti. Kuulija ei jäänyt kylmäksi, vaan sanoma halusi nostaa Jumalan armolliseen ja rakkaudelliseen syliin.
Sanni, oli Jumalan nainen ja profeetta. Sanni uskalsi laittaa itsensä ja koko olemuksensa likoon saarnatessaan ja rukoillessaan. Kuinka kaipaankaan tänään tuota pienikokoista naista, joka tuntui kasvavan kuin lisää mittaa saarnatessaan. Ei hän kaihtanut totuutta julistaa ja kyllä se välillä tunnossa kirvelikin.
Ehkä papin puhe soljui hiljaa korvieni ohi, sillä minulla oli oma muistojeni galleria auki ja siinä kaikki oli niin elävää ja todellista. Niin tällaisena sinua katselin Sanni, minun näkökulmastani.
Siinä kappelissa mietin elävän uskon kantavaa voimaa, joka vie Jumalan lapsen yli synkän kuoleman virran. Kappelin ilmapiirissä soi kauniisti Jumalan lasten toivon laulu “Olen kuullut on kaupunki tuolla, yllä maan päällä pilvien usvain, luona välkkyvän taivasten rantain, siellä kerran ah olla mä saan.”
Sisimmässäni soi laulu, kun astuin kappelista ulos, viimaiseen kylmään helmikuiseen päivään. “Taivas on uskoni määrä, matkalle en tahdo jäädä, kaukaa jo siintävät rannat, autuaan ihanan maan.”
Kotona sisimpäni ajatukset kulkivat edelleen muistoissa, jotka kappelissa alkoivat aueta. Ei viimeisten vuosien vaikea muistisairaus, eikä kuolema, ole voinut tehdä tyhjäksi sitä elämää, minkä Sanni sai palvelustyönsä kautta suorittaa ajallaan. Kuinka lukemattomat ystävät saivat kosketuksen hänen kauttaan Jumalan armosta ja kuinka monelle hän avasikaan oven sielun hätäiseen maastoon ja veti heidät sisälle Jumalan valtakuntaan.
Elämän ilta ei ollut Sannille helppo, ja oikeastaan kaikki inhimillisesti ihmiselle arvokas riisuttiin häneltä pois. Muistoissani kirkkaasti kimmeltävät ne monet syvälliset keskustelut Sanasta, Israelista sekä vahva taivasodotus, joka usein toistui hänen puheissansa. Sanni oli yksi niistä monista julistajista, jota voi katsoa ylöspäin. Elämän aitous ihmisenä ja loistava tilanteiden tasapainottaja, joka osasi myös kauniilla huumorilla laukaista monia niin helposti ihmisten välille tulevia jännitteitä. Monet kerrat koin, miten Sana oli se ohje, jonka kautta Sanni oikaisi, jos elämässä oli asioita, jotka olivat kielteisiä Jumalan Sanaan nähden.
Yksi syvällisimmistä Sannin henkilökohtaisista neuvoista oli, kun hän kerran opetti minulle: “Muista aina kokouksen jälkeen pitää luovutus- ja rippihetki Jumalalle. Sano sydämestäsi: ‘Herra, jos tänään olet vaikuttanut saarnani kautta niin, että joku on saanut siunauksen, annan siitä kunnian ja kiitoksen sinulle Herra, etten ylpistyisi. Jos taas olen puhunut jotain sellaista, mistä olet joutunut Jumalani murehtimaan, niin anna anteeksi ja puhdista minut totuutesi sanalla. Sillä ei minusta ole häpeän kantajaksi, etten jäisi kiusaajan pauloihin.’ Katsos ei meistä ole kunnian eikä myöskään tappion kantajiksi.” Lähtiessäni kokoustilanteista, milloin pikälle yksinäiselle kotimatkalle, usein yön selkään ajellen, tai astuessani majoituspaikkani ovista sisälle yön lepoa varten, on turvallista silloin pitää tuo Jumalallinen rippihetkeni.
Yksi merkittävä kokemus oli Sannin viimeisiltä vuosilta. Silloin jo sanat ja ehjät lauseet olivat pyyhkiytymässä muististasi pois. Tuona kesänä kävimme uimassa ja saunomassa erään järjestön omistamassa kesäpaikassa. Olin jo siellä paikalla ystäväni kanssa, ja siellä oli myös muita vanhempia ihmisiä koolla. Keskustelu kävi vilkkaana, ja erikoisesti kaksi henkilöä keskusteli, ja tuntui, että puhetta korostettiin voimakkaasti kirosanoilla. Eila Tiihonen, Sannin pitkäaikainen työtoveri, toi myös Sannin saunomaan ja uimaan. Vieläkin piirtyy selkeä kuva Sannista, kun hän astelee siihen laiturille, äänekkään puheen keskelle. Hän kävelee suoraan tuon miehen luo, joka oli juuri kovasti siinä kiroillut. Ojentaa jo niin hauraaksi käyneen kätensä miestä kohden tervehtiäkseen. En tiedä paljonko Sanni ymmärsi tuosta tilanteesta, mutta siinä hän seisoo käsi ojennettuna miestä kohden, mies ojentaa kätensä siinä istuessaan, ja silloin Sanni sanoo kovalla äänellä: “Minä toivotan teille Jumalan rauhaa.” En tiedä milloin olisin kokenut sellaista pyhää auktoriteettia, mikä tuossa rauhan toivotuksessa oli. Mies kavahtaa seisomaan Sannin edessä, kaikki keskustelu vaikenee laiturilla. Mies menee täysin sanattomaksi,
kokoaa itsensä ja sanoo ääni värähdellen: “Sitä samaa tahdon toivottaa teille.”
Sinä päivänä rannassa kirouksen voima oli sidottu. Uskon, että jotakin näkymättömäm maailman todellisuudesta laskettiin siihen hetkeen. Yksi Jumalan ihminen oli käyttänyt Jumalallista arvovaltaa, joka totisesti toimi.
Illalla vielä mietin miten ihmeelliseltä tuntuu, että vaikka kappelissa on surun ja kuoleman tuntu läsnä, kuitenkin siellä vahvimpana soi Jeesuksen majesteettiset sanat: “Kuolema on nielty ja voitto saatu.” Arkku on siinä edessä, rakkaan ystävän ruumis sen sisällä, kuitenkin siitä tomumajasta on lähtenyt jo ikuisuussielu Jumalan luokse, oikeaan kotiin, Jeesuksen lunastustyön saattelemana. Siinä ihmisenä vain hiljaa tajuaa, joskin vajavaisesti, ylösnousemususkon valtavan armon ja voiman.
Ennen nukkumaanmenoa ajatus vielä lentää ja mietin, että jokohan Sanni ja Eila ovat nähneet toisensa, onkohan Jantusen Asta heidät jo löytänyt? Siellä kirkkauden rannoilla, ajattomassa ajassa, vai ylistelevätkö ja palvovat Jeesuksen suurta kirkkautta täydellisyydessä? Siellä kerran näemme rakkaamme, jotka edeltä ovat jo menneet. Jumala on kaiken lohdutuksen Jumala. Ei ihme, että Psalmistan laulaja laulaa: “illalla on itku vieraana mutta aamulla ilo.”
Helena Penttilä
