Syntyi 9.2.1929 Kangasniemellä ja siirtyi Taivaan Isän luo 14.9.2017 Mikkelissä

Harjun kappeliin oli kokoontunut lukuisa joukko Eilan sukulaisia ja ystäviä saattamaan Eilaa hänen viimeiselle matkalleen. Valoisa siunausjuhla oli kuin läpileikkaus Eilan elämästä, muistutus ja syvä haaste saattoväelle palvelijasta, evankelistasta, joka kantoi arvokkaasti kutsumuksensa loppuun asti. Sairaus mursi Eilan voimavarat nopeasti, mutta hänen lähtönsä oli kaunis ja rauhallinen.

Jumalan valtakunnan työ oli Eilan elämässä vahvana kutsumuksena. Sanan saarna tai laulu lähti aina syvästä rukouksesta käsin.

Vapaaseurakunnan pastori Hannu Hietaniemi siunasi Eilan tomumajan odottamaan ylösnousemuksen aamua. Otteita Hannu Hietaniemen puheesta:

“Eilan syntymäjuuret vievät meidät runsaat 88 vuotta ajassa taaksepäin, Kangasniemen Ohensalon kylään, Patisenlammen rannalla olevaan maalaistaloon. Siellä helmikuun pakkasilla 9. päivänä vuonna 1929, syntyi Sätkyn saunassa Albin ja Elina Tiihoselle kaksoset, joista toinen oli Eila. Perheeseen syntyi kaiken kaikkiaan 11 lasta, joista kaksi menehtyi varsin pieninä. Sodassa kaatui vielä kaksi poikaa ja sisaren mies. Lisäksi kolmas veli haavottui rintamalla. Suomen itsenäisyys vaati kovan hinnan ja helpolla niistä hetkistä ei selvitty. Ainoa lohtu tuli elävän Jumalan tyköä. Ps. 40:2-3

Elämä jatkui ja maalaistalossa oli paljon puuhaa. Niinpä oli luonnollista, että lapsetkin osallistuivat omalta osaltaan kodin askareisiin, niin pelloilla kuin apuna myös metsätöissä. Olipa Eila myöhempinä aikoina mukana myös tukinuitossa Kälkäjoella. Järvestä saatiin kalaa ja Eilasta tulikin isän apulainen verkkojen laskuun ja yleensä kalastamiseen. Metsästä saatiin marjoja ja sieniä ruokapöytään ja leivät leivottiin kotona. Pellavat kasvatettiin itse ja niistä työstettiin vaatteet. Eilakin oppi kehräämisen taidon ja kutoi kankaansa itse tehdyistä tarpeista.

Eilan kotona pidettiin hartauksia, seuroja ja pyhäkouluja sekä laulettiin hengellisiä lauluja, isähän toimi maallikkosaarnaajana. Sieltä lapsuudesta jäi kaipuu taivasasioihin Eilankin sydämeen.

Kangasniemellä Vapaakirkon Betania tuli myös nuorelle Eilalle tutuksi. Eila kirjoittikin kirjassaan: “Siellä oli kokouksia, jotka erityisesti vetivät minua puoleensa. Sana oli selkeää ja siunaavaa“. Myös Mikkelissä oli herätystä. Sieltä tuli puhujia vierailulle ja eräässä kokouksessa Eilakin täyttyi Pyhällä Hengellä voimallisesti. Eila kertoi: “En olisi halunnut sen tunteen koskaan loppuvan“.

Vapaakirkollisen puhujan, Valdemar Kastepohjan, kokouksissa vuonna 1953, Eila sai ensimmäisen kerran kutsun Herralta evankeliumin työhön. Hän ajatteli, ettei hänestä olisi tuon kutsun kantajaksi, mutta kutsu toistui uudelleen ja
uudelleen. Eräässä Kastepohjan kokouksessa puhe osui suoraan Eilan sydämelle ja hän luovuttautui Herran kokonaisvaltaiseen johdatukseen ja kävi uskovien kasteella. Hengelliseksi kodikseen hän tunsi Vapaakirkon. Mikkelin Vapaakirkkoon Eila liittyi ollessaan 26-vuotias nuori nainen.

Eila oli seurakuntaihminen. Siitä kertoo 63 vuoden kuuluminen Mikkelin vapaaseurakuntaan ja palvelu kotiseurakunnassa moninaisissa tehtävissä. Hänen työsarkansa koski myös laajalti koko Suomea, ulkomaita myöten. Eikä hänen paikkansa kotikirkon penkissä ollut monastikaan tyhjä noina 63 vuoden aikana. Paljon oli myös niitä ihmisiä, jotka kävivät Eilan ja Sanni Virneksen kotona purkamassa sisimpänsä reppua.

Ritva, Eilan sisarentytär, kirjoittaa kirjassa Eila-tädistä ja hänen elämänsä taipaleesta näin: “Elämäntehtävälle omistautuminen ei ole saanut ulkoiseksi turvakseen säännöllistä palkkaa, lomakorvauksia tai muita meille työelämästä
automaattisesti lankeavia etuja, vaan kaiken tarvitsemansa hän on kiitollisena kokenut saaneensa Ylhäältä ohjattuna.”

Muistojuhlaa vietettiin Mikkelin Vapaaseurakunnan tiloissa. Juhla huokui sydänten kiitollisuutta ja sitä, kuinka monien elämään Eilan palvelustyö ja ystävyys ovat painaneet lähtemättömät jäljet.

Rakas Eila, kaipaamme sinua, esirukoilijaa, rohkaisijaa, kuuntelijaa ja ystävää. Sinun herkät laulusi ovat painuneet monien sydämiin. Elämäsi puhui uskollisuudesta ja siitä, että kaiken keskus ja perusta pitää olla Jumalan sana.
Vielä kuolemaasi edeltävänä päivänä sanoit painokkaasti: “Mutta Jeesusta on julistettava.” Sinulla oli tapana sanoa ystävillesi: “Etkö sinä nyt sitä tiedä tai muista?” Sinua oli siunattu äärettömän hyvällä muistilla, joilla sait ojennettua meitä nuorempia.

“Voi, miten onkaan lyhyt päivien kaari, auringon noususta, auringon laskuun. Lyhyt se on” ( Anni Korpela )

Meillä on sinua ikävä.

Sinikka ja Helena